Jalkawäen piilukkomousquetit ja pajunetit Ruotsin Waltakunnassa 1700- ja 1800-luwuilla

Kun amsterdamilainen aseseppä Pieter Starbus v 1687 kutsuttiin Ruotsiin opettamaan sikäläisille tehdassepille “ranskalaisen puolipännilukon” valmistustaitoa, se merkitsi uuden aikakauden alkua ruotsalaisille jalkaväen aseille. Hankkeen nimenä oli “Vuoden 1687 muskettiprojekti”.


Suurempi kuva

Projektikivääri oli tavallaan rinnakkaistuote vuoden 1688 sieppolukkomusketin kanssa. Lukkoa ja rautaista sivulevyä lukuunottamatta aseet olivat tukiltaan ja piipultaan identtiset. Lunttumusketti, joka edelleen säilyi jalkamiehen pääaseena sai myös uuden vahvistetun mallin samana vuonna. Projektityyppistä piilukkomuskettia kerrotaan valmistetun v. 1691 3823 kpl. Mallin yhteydessä kokeiltiin nyt ensii kertaa erityyppisiä pistimiä, joista taittuvateräinen “linkkupistin” jäi käytännössä vaille merkitystä. Kenttäkelpoinen pistinmalli kehitettiin piipunsuuhun sisään työnnettävästä kaksiteräisestä tikaripistimestä, jota pikaisesti paranneltiin kiinnityksen osalta siten, että tikarin väistöraudassa oleva rengas pujotettiin musketinsuulle ja pistoase lukittiin eräänlaisella jousimenetelmällä piippuun. Yleiseksi muskettikaliiperiksi Ruotsissa tuli Kaarle Xl v.1683 vahvistama 20 mm, jonka toleranssi toki oli melko väljä. Edeiiämainituille lunttu, sieppoja pillukkomusketeille oli ominaista takaosastaan 8kulmainen piippu, joka edempänä on viistetty 16kulmaiseksi 2,5 cm:n matkalla. Loppuosa on pyöreä. Tukin etuosassa on etummaisen latasinholkin sijasta puupaksunnos (kuten esim. hyljepyssyissä), jonka Iäpi tehdyn porauksen kautta latasin pujotetaan paikalleen. Paksunnos on vahvistettu 4.5 cm leveällä rautavanteella, jonka reunat on taivutettu tukin reunojen yli piippuuran sisään. Ruuvi, joka on viety koko systeemin 1äpi, lukitsee myös piipun paikalleen ja toimii lisäksi ylemmän hihnarenksuri akselina. Latasimen holkkeja on lisäksi kaksi.

Seuraavassa, vuoden 1692 musketissa oli, kuten edellisessäkin mallissa kupera lukkolevy, joka oli varustettu varmistinhaalla. Piikiven kiristysruuvi päättyi renkaaseen. Aseessa oli etu ja takatähtäin. Tukki oli musta, perä ranskalaisen mallin mukainen ja muutenkin samankaltainen kuin edellisessä mallissa. Piipun ympäri on sorvattu kaksi peräkkäistä rengasuraa kohtaan, jossa 16kanttinen osa vaihtuu pyöreäksi, ja hiukan edempänä on vielä kaksi paria samanlaisia. Peräruoto jatkui samanlevyisenä puuhun upotettuna rautakaistaleena koko kaulan mitalla. 77 cm pitkässä pistimessä oli nyt jousilukitteinen holkki, sen terä oli litteä ja terävä molemmilta sivuiltaan. Vuotta myöhemmin jousikiinnitys korvattiin siipiruuvilla.

Vuoden 1696 musketista puuttui peräruodon jatke. Olennaisin muutos oli etutukin päättymiskohdalla piipun ympärille hitsattu tai juotettu, 3 mm korkea ja 4 mm leveä tukirengas. Muuten ase oli aikaisempien mallien mukainen lukuunottamatta pistimen kiinnitystä; holkkiin oli nyt tehty vinkkeliura, joka etujyvän avulla kiinnitti terän vakaammin paikalleen. Holkin alaosa tukeutui tukirinkiä vasten ja siipiruuvi varmisti paikallaanpysymisen. Näitä v.1696 bajonetteja valmistettiin 3000 kpl hitsaamalla holkit vanhoihin miekanteriin, ja sen kokonaispituudeksi tuli 75 cm. Aina vuoteen 1775 sijaitsi pistin päältä katsoen aseen vasemmalla puolella.

Vuoden 1699 musketti oli samanlainen kuin edeltäjänsä, mutta 23 cm piipun peräosasta lukien oli sijoitettu rautarengas tukin ja piipun ympärille ja pistimen kiinnitystä oli jäileen muutettu. Hylsy oli nyt 7,6 cm pitkä ja holkissa oleva ura Lkirjaimen muotoinen. Siipiruuvi oli vaihteeksi poistettu. Sekä lukkolevy että pistin ovat tunnistettavissa signeerauksesta : M. BLIX SODERHAMBN.

Suuren Pohjan sodan alussa käyttivät karoliinit vielä yleisesti lunttumusketteja, mikäli vuoden 1701 ohjesääntöön on luottaminen. Musketöörit kantoivat sen mukaan pääsääntöisesti lunttulukkomusketteja ja krenatöörit varustettiin piilukkoaseella ja pistimellä. Tukholman asekamarilla oli v. 1697 jalkaväelle 3215 kpl ranskalaisia piilukkomusketteja, mutta sitäpaitsi 12649 kpl uusia lunttumusketteja ja 189 espanjalaista sieppolukkoa. Kun kuitenkin Södermanlandin rykmentti V. 1699 siirrettiin Pommeriin jaettiin sille 800 muskettia “ranskalaisella puolipännilukolla”. Sodan alkaessa sai Taalainmaan rykmentti pistimin varustetut piilukot ja v.1701 Tallinnaan komennettu Upplannin, rykmentti samoin. Muissa joukkoosastoissa oli lunttumusketti edelleen yleisin. Esim Porin rykmentiliä, joka oli 1703 sijoitettu Riikaan oli hallussaan 537 lunttu ja ainoastaan 6 piilukkomuskettia. Koko Suuren Pohjan sodan aikana käytettiin Ruotsissa lunttutoimisia pyssyjä, kuitenkin etupäässä talonpoikaisnostoväen asema. Näistä huomattava osa oli saksilaisilta saatua sotasaal ista.


u>Suurempi kuva

Suuren Pohjan sodan kestäessä vahvistettiin uusia piilukkomuskettimalleja pistimineen: 1701, 1704 ja 1716. Kuten kaikissa Ruotsin jalkaväenkivääreissä aina vuoteen 1799, oli näissäkin nimellinen kaliiperi 20 mm, mutta koska marginaali eri alihankkijoista johtuen oli väljä, oli jopa saman kiväärimallin aseissa melkoisia eroja. Nämä Kaarle Xll aikaiset musketit eroavat toisistaan vain vähäisessä määrin ja noudattelevat pääpiirteisään v. 1696 mallia. Pistinkiinnityksissä on, kuten arvata saattaa, kuitenkin tiettyjä eroja. Pistimen pituus oli 76 cm.

Karoliinien musketeissa käytettävän ruutimäärän oli “Tusinakalle” itse vahvistanut 1 1/2 luodiksi (19.95 grammaa) ja kuulan painoksi 39.9 gr. Musketeilla ammuttavieri “susihaulien” kooksi määriteltiin painon (6.65 gr) mukaan 10.25 mm.

Vuoden 1725 tyypissä on 108 1/2 cm pitkä piippu, jonka päällipuolelle on viilattu litteä juopa, mikä takaosasta on n. 13 mm leveä ja kapenee etutähtäimeen mennessä. Peräruodossa on korotettu, sydämenmuotoinen takatähtäin. Lukkolevy on kupera ja siinä on varmistinhaka. Hanan leukaruuvi on nyt päärynänmuotoinen, rakosella varustettu, eikä rengasta enää ole. Lukon vastalevy on kuperaksi pyöristetty, mutta edelleenkin rautaa. Perälevy ulottuu 4 cm perän selkäpuolelle ja sen reuna on suora. Se on kiinnitetty päältä yhdellä ja takaa yhdellä ruuvilla. Kaikki pikkuhilut” aseessa ovat rautaa.

Jalkaväen musketti vm 1731: ssä on pitkä, peräruuvin ruotoon viilattu takatähtäinura. Lukkolevy on vaihteeksi tasainen, viistetyillä kanteilla. Sankkipannussa on tulisuoja. Pannun ja tuliraudan ruuvit on ruuvattu lukkolevyn sisäpuolelta käsin. Varmistinhaka puuttuu tästä mallista. Lukon sisäpuolella on nyt iskurirattaalle tukikappale, mikä siitä Iähtien oli oleva lukon vakiovaruste ruotsalaisissa sotilaskivääreissä. Helat ym. ovat edelleen rautaa ja pistinkiinnitys ed. mallin mukainen. Musketin tukissa jatkuu kaulaosa korostuneesti pitkälle perää kohti, samaan tapaan kuin esim Brown Bessissä. Etutukin laajennusosa läpiporauksineen korvattiin latasinholkilla ja kantoremmin renksun Iäpivienti oli takimmaisen holkin etupuolella.

Vuoden 1738 musketissa kuten kaikissa myöhemmissä ruotsalaisissa suustaladattavissa ja siieäpiipuisissa kivääreissä, oli kalustus messinkiä. Sivulevy on Skirjaimen muotoinen ja pyöristetty. Pistimenkiinnityspykälä oli piipun alapuolella 5,5 cm:n päässä suulta ja messinkinen pitkänomainen jyvä 12 cm:n etäisyydellä. Armeijamuseon kappaleissa kaliiperihaitari on 19,9 ja 20,5 mm:n välillä. Lukko on hiukan isompi kuin aikaisemmassa mallissa, muuten samanlainen. Tukki päättyy etuhelaan edessä . Messinkinen perärauta ulottuu n.15 cm selän yli, missä on kaksi pientä ruuvikiinnitystä, peräpuolella yksi iso. Latasimenholkkeja on kolme: ylimmäinen, keskimmäinen ja uutena tulokkaana alimmainen. Pistin oli yksiteräinen, mutta selkä on etuosastaan teroitettu. Holkin alaosassa on tukirengas.

Vuonna 1747 vahvistetussa muskettimallissa oli huomattavia muutoksia. 109,5 cm pitkän piipun etuosan “tukiringin” asemesta on alapuolella ylimääräinen tukipykälä pajunettiholkin reunaa tukemassa. Piipun takapäässä on 4 sorvattua koristeuraa. Kartiomaiseksi sorvattu latasin muuttui ruotsalaisissa musketeissa tästedes rautaiseksi. Puutikuista oli kai huonoja kokemuksia. Latasimen toisessa päässä oli kierteet puhdistusvälineiden kiinnitystä varten. Lukkolevy on tasainen viistetyin reunoin ja varmistinhaka kuuluu taas kuvaan. Tuliraudan yläreuna on vaakasuora. Kiväärinperässä ei ole “venytettyä” kaulaosaa, mutta siihen on upotettu messinkinen peukalolevy. Kolme latasinhoikkia on viilattu kantikkaiksi. Litteä, viistereunainen lukon vastalevy jatkuu taaksepäin suuntautuvalla varrella. Liipasinkaaressakin on viistetyt reunat; tässä mallissa kaikki tuntuu olevan viistettyä. Tätä “viistettyä” muskettimallia saa ihailla Kansallismuseon asehuoneessa, missä se on toinen kahdesta ruotsalaisesta, näytteillä olevasta sotilasmusketista.

“Viistemalliin” oltiin tyytyväisiä peräti viisitoista vuotta, kunnes v.1762 esiteltiin uusi malli. Täysin pyöreän, 109 cm pitkän piipun takareunassa olevat koristeurat oli vähennetty kahteen ja toinen niistä oli kapeampi. Peräruuvi ulottuu sankkireiän eteen ja siihen on viimemainitun kohdalta viilattu etuviisto ura. Itse sankkireikäkin on porattu n. 45 asteen kulmaan. Sotakollegio oli tuolloin siinä vakaassa uskossa, että mikäli sytytys tapahtui takaapäin, ei töytäisy ollut niin kova kuin jos se olisi tapahtunut suoraan sivusuunnassa. Kaikissa aikaisemmissa malleissa oli peräruuvi katkaistu juuri ennen sankkireikää, vai pitäisikö sanoa aukkoa, koska sen Iäpimitta parissa nähdyssä kappaleessa tuntuu olevan lähempänä neljää kuin kolmea milliä. Peräruoto on etuosastaan korotettu ja siihen on viilattu leveän U:n muotoinen hahlo. Lukkolevy on kupera ja kaikki lukon ulkoiset osat reunoiltaan pyöristetty, mm. tuliraudan yläreuna. Tuliraudan saranaruuvia tukee pannusta sojottava tukivarsi, jossa olevan porauksen kautta ruuvi kulkee levyn kierteeseen. Tukin kaulaosa jatkuu taas n. 10 cm kiväärinperän molemmin puolin brownbessimäiseen tapaan. Tässä erittäin kauniissa muskettimallissa on peukalolevyyn stanssattuna kolme kruunua. Perälevy on takaosastaan kiinnitetty kahdella massiivisella ruuvilla (kannan kork. n. 10 mm) ja selän yli kaartuvassa osassa yhdellä pienemmällä. Latasinholkit ovat pyöreät, samoin liipasinkaaren reunat. Vastalevy on kupera ja sen kiinnitys paikalleen on varmistettu sen peräpäässä olevalla ruuvilla. Etummainen hihnarenksun ruuvi menee keskimmäisen holkin siivekkeiden ja samalla piipun lukituslevyn Iävitse kiinnittäen molemmat tukkiin. Takimmainen renksu, kuten aikaisemmissa malleissa, on kiinnitetty Iiipasinkaaren etuosaan.

Pistin kiinnitettiin tästä lähtien päältä katsoen aina oikealle, mutta holkin suun tukirengas poistettiin.

Pistimenterän poikkileikkaus oli kolmikulmainen ja sen kolme sivua olivat koverat, koko pituus 71 cm, paino 0,65 kg Musketti yksin painaa 5,2kg ja sen kaliiperi varioi tunnetuilla yksilöillä 20,1 ja 20,5 mm vaiheilla. Tämä on toinen Kansallismuseossa näytteillä oleva ruotsalainen musketti.

Muutoksia tuli lisää 13 vuotta myöhemmin jalkaväen kiväärimallissa 1775. Musketteja alettiin sotaväen virallisessa kielenkäytössä tästä lähtien kutsua kivääreiksi. Pyöreä piippu oli 110 cm pitkä. Peräruuvi oli karkaistu edestä maljamaiseksi porattu ja oikealta sivulta viilattu sankkireiän kohdalta. Peräruodon korokkeeseen on viilattu kuoppatähtäin. Lukko on 1762 mallin kaltainen, mutta pienempi ja paremmin työstetty. Vastalevy on samanlainen kuin edellisessä. Kiväärin perä on litteämpi. Peukalolevy puuttuu. Piippua pitää paikoillaan kolme messinkistä sidepantaa, mikä tuli kaikissa seuraavissa malleissa olemaan pysyvä sääntö. Aseen etuhelassa on kaksi piipun ympäri kulkevaa pantaa, joista etummaisessa sijäitsee tähtäin ja helan alaosassa on kanava latasinta varten.

Pistimen holkkiin on palautettu vuoden 1738 tukirengas, muuten koko pistinmysteeri on kutakuinkin samanlainen kuin aikaisemmin. Uuden kiväärin painoksi tuli 4,3 kg.


u>Suurempi kuva

Seuraava, vuoden 1791 musketti koki lisää uutuusmuutoksia. Varmistinhaka säilyi edelleenkin vakiovarusteena. Litteä lukkolevy oli upotettu puihin siten, että se oli aivan tasan puupinnan kanssa. Hana oli myös litteä, sen poikkileikkaus suorakulmainen. Pannunkannessa on pannun reunojen ylitse ulottuva reunus. Lukon sisäosan ruuvit ovat kaikki samanpaksuisia ja pituisia, mutta iskuriratasta ja liipasinkynttä tukeva kruunutuki on poistettu tässä mallissa. Lukon vastalevy on Lkirjaimen muotoinen ja upotettu tasan puu pinnan kanssa. Se on 16 mm leveä ja sen sakarat 115 mm ja 35 mm pitkät. 106,5 cm pitkässä piipussa on voimakkaammat pistinistukat kuin aiemmin ja sen peräruodon ristipultti on kiinnitetty alhaalta käsin. Peräkappaleessa on pitkä, viilattu kuoppatähtäin. Etuhela/sidepanta on yhtenäinen ja lyhyempi kuin aikaisemmin ja sen harjalle on juotettu messinkijyvä. Sen alapuolella on torvimainen latasinkanava. Tukkiin koverrettu latauspuikon ura on reunoiltaan “ylikurvattu”, ts. sulkee tavallaan latasimen sisäänsä. Kaksi muuta sidepantaa ovat 2 cm leveät. Liipasinkaaren etuosassa on lyhyt, voimakas etuuloke, jonka läpi hihnarenksun akseliruuvi kulkee. Sitä pitää paikallaan peräruodon ristipultti. Perärauta ulottuu tukin seikäpuolelle vain hyvin lyhyen matkaa ja päättyy tasaiseen leikkaukseen. Levyä pitää paikallaan kaksi jättimäistä ruuvia. Latasin on lieriömäinen, keskeltä ohut ja päistään 25 mm:n matkalta paksumpi. Toisessa päässä on ulkopuoliset kierteet rassia varten. Pistin on 72,2 cm pitkä ja painaa 0,45 kg. Kiväärin paino on 4,75 kg.

u>Suurempi kuva

1700-luvun vihonviimeinen muskettimalli ehätti vielä kehiin v.1799. Piippu säilyi edellisen kaltaisena, lukko oli samanlainen, mutta pienempi. Tukin latasinura tehtiin levämmäksi,ilman sisäänsulkevia kantteja. Nokkahela on lyhyempi ja jyvä pienempi. Latasimen sylinterimäinen pää on pitempi ja sen toisessa päässä on, paitsi naaraskierre, myös pitkänomainen rako, johon voitiin pujottaa kangaslappuja piipun puhdistamista varten. Rassissa on uroskierre ja “mato’.


u>Suurempi kuva

Tähän asti on ruotsalaisen musketin kehitystä ollut helppo seurata, ainakin paperilla, mutta korttipakka sekoitetaan täysin, kun kuvioihin tulevat mukaan monet monituiset yhdistelmäja korjausmallit. Jopa vanhoja karoliiniaikaisia musketteja varustettiin uusilla osilla ja yhdistelemällä aikaisempiin malleihin uudempien osia tarkoituksessa saattaa ajan tasalle vanhatkin varikkopyssyt. Muun muassa tukkien etuosan laajennus korvattiin holkilla, pistimen kiinnitykset muutettiin oikeakätisiksi jne.Kun sitten vielä näistäkin tehtiin muunnosmalleja nallilukkokauteensiirryttäessä, oli sileäpiippuisten muskettien kirjavuus melkoinen. Monesti rikkinäisiä tukkeja korvattaessa, muilta osin asianmukainen muskettimalli saattoi saada hyvinkin erilaiset puut. Myös sotasaaliina saatuja tai ostettuja ulkolaisia aseita “ruotsalaistettiin”. Suomen Sotaan 1808 mennessä olivat ilmeisesti käytössä muunnosmallit 1789, 1791, m/17381799 ja 1803, ainakin siinä tapauksessa, ettei niitäkin jo oltu keritty muuttaa vuoden 1805 yleisen muunnosmallin mukaiseksi. Kyseinen yhdenmukaistamistoimenpide suoritettiin asekirjavuuden poistamiseksi. Piiput lyhennettiin 106,5 cm:n pituisiksi ja niihin juotettiin kaikkiin messiiikijyvät. Lukot säilytettiin entisen kaltaisina, mutta tukit yhdenmukaistettin v.1799 mallin mukaisiksi. Messinkikalustukset säilytettiin, mutta kaikkiin kivääreihin asennettiin sidepannat, hiukan leveämmät kuin mallissa 99.

Vuonna 1807 käyttäkelpoisia jalkaväenmusketteja oli kirjanpidon mukaan Ruotsissa 39360 kpl ja Suomessa 19980 kpl.

1800-luku ja viimeiset piilukkomusketit

Uusi kaliiperi ruotsalaiseen piilukkomuskettiin vahvistettiin vasta vuonna 1811, jolloin väljyydeksi tuli 0,625 desimaalituumaa = 18,55 mm. Sotakollegiossa olivat jotkut olleet aikaansa edellä vaatiessaan jo v. 1680 jalkaväen muskettikaliiperin pienennystä. Uutta “karbiinikaliiperia” perusteltiin nyt huomattavalla ampumatarpeiden säästöllä ja sotilaan taakan kevennyksellä.

Vuoden 1811 musketti on saanut voimakkaita ranskalaisvaikutteita lukkoa lukuunottamatta, jonka malli on otettu Helvigin suunnittelemastarihlatusta jääkärikivääristä vuodelta 1808. Suora lukkolevy on puiden tasalla. Iskurin malli lienee alunperin englantilaista perua, ja on sikäIäisten metsästysaseiden tyylin mukainen. Varmistinhaka kummittelee systeemissä edelleen. Piippu on 104 cm pitkä ja pyöreä, latasin vaihteeksi sylinterimäinen. Väriitään mustassa tukissa on vasemmalla puolella syvennys poskea varten. Sidepannat ovat leveämmät kuin aikaisemmassa mallissa. Etuhelan takaosaan on tehty viilaus, johon puolet jyvästä sopii, ja sitä, kuten takimmaistakin pantaa pitää paikallaan pitkänomainen jousi, jossa oleva tappi osuu helassa olevaan reikään. Sivulevy kuten m. 1799. Perälevyn suippo selkäosa on n. 8 cm. Pistin on 56 cm pitkä, holkissa alavahviste ja ranskalaisen mallin mukaisesti kiinnitys tapahtuu liikkuvalla kiristysrenkaalla.

Vuonna 1815 vahvistettiin “ykkösmalliksi” kutsuttu musketti joka oli muuten edellisen kaltainen, mutta tukki oli nyt ruskeaksi petsattu, ja latauspuikko, ihme, ihme, jälleen kartiomainen, jolloin sen ura tukissa voitiin tehdä aavistus matalammaksi. Pistin oli 53,5 cm koko pituudeltaan. Kaliiperitoleranssi näissä pyssyissä oli edelleenkin suhteellisen suuri, hyväksyttävien piipuväljyyksien ollessa 18,25 mm 18,85 mm.

Vuoden 1815–1820, “kakkosmalli”. Sankkipannu pronssia raudan sijaan; muutettin takaisin rautaiseksi v. 1822. Muuten samanlainen kuin ed.

Malli 1815–1830, “kolmosmalli”. Kuten edelliset, mutta varustettu pystytakatähtäimellä.

Korjailumalli 1815 musketin mukaiseksi. Kaliiperi 20 mm, koska piiput koottu erilaisista aikaisemmista ruotsalaismusketeista. Lukot kerätty vanhoista ruotsalaisista ja ulkomaalaisista aseista ja lisätty tarvittaessa varmistinhaka.

Korjailumalli 1815 karbiinikaliiperisille (18,5 mm). Piiput kerätty erilaisista ulkomaalaisista kivääreistä, joiden väljyys sama tai eroavuudeltaan merkityksetön. Muuten kuin edellinen, myös lukkojen suhteen.

lhme, että tämän muutosrallin jälkeen vielä löytyy asemarkkinoilta aikuperäismalleja!


u>Suurempi kuva

Kokeiluja ja kehittelyä

Jalkaväenkiväärien tulinopeutta pyrittiin 1700luvulla parantamaan eri konstein. Useissa maissa otettiin vuosisadan viimeisellä neljännekseilä, preussilaisen esimerkin innostamana, käyttöön ns. kartiosankkireikä ja lieriömäinen latauspuikko, jossa oli sylinterimäinen laajennusosa kummassakin päässä. Ensinmainitussa oli reiän halkaisija sisäpuolelta 7 mm ja ulkopuolelta 3 mm. Tämä mahdollisti piipusta kaadetun ruudin valumisen sankkipannuun, joten erikseen tehtävää sankitusta ei tarvittu. Systeemiä oli käytetty jo v. 1704 pistooleissa. Menetelmä oli kuitenkin sikäii epätyydyttävä, että suuri osa ruutikaasusta vapautui sankkireiän kautta pienentäen tehoa. Palava kaasusuihku oli sitä paitsi lineaaritaktiikan aikakaudella vierustoverille epämiellyttävää tai suorastaan vaarallista.

Sylinterimäinen latauspuikko taas poisti aseotteista pari temppua (tahtia), toisin sanoen, sitä ei tarvinnut joka kerta ladattaessa ja paikoilleen pantaessa kääntää ja “lyhentää” rintaa vasten, mikä tietenkin nopeutti lataamista. Näillä toimenpiteillä onnistuttiin nostamaan tulinopeus 3 4, joskus jopa 6 laukaukseen minuutissa. Kartiosankkireikä jäi melko pian pois käytästä niissä maissa, joissa se oli otettu käyttöön, ja Napoleonin sotien jälkeen sylinteripäinen latauspuikkokin poistui kuvioista useimmissa maissa.

Erikoista konstruktiota sovellettiin vuosisadan alkupuolella osaan v. 1716 musketteja. Peräruuvin etuosaan piipun sisään oli juotettu ns. “sormustin”, holkki, jonka sisähalkaisija oli pienempi kuin piipun kaliiperi. Oli nimittäin havaittu, että sotilaat usein työnsivät paniikissa koko paperipatruunan piippuun avaamatta sitä kunnolla ja joskus latasivat pankin patruunaa päällekkäin, aiheuttaen näin pysyvän toimintahäiriön aseeseen. Tämän estämiseksitehtiin patruunahylsyt pahvista ja piipun läpimittaa suuremmaksi, eikä sitä varustettu kuulalla lainkaan. Sitä ei siis voinut hajamielisyydessä tunkea piippuun, vaan kun ruuti oli kaadettu sisään putkilo heitettiin pois. Kuulat säilytettiin irtonaisina patruunalaukuissa. Sieltä niitä kourittiin kahmaloliinen suuhun, mistä ammus sylkäistiin putkeen ruudin päälle. Löysäkaliiperinen kuula kiilautui vauhdilla sormustinholkin kartiomaiselle suulle kiinni, joten mitään etulatausta ei tarvittu. Jos nyt vahingossa suoritettiin toinen lataus ensimmäisen päälie, kieri viimeisin kuula ulos väijästä piipusta, ja ruutikin oli helppo varistaa pois. Kyseisillä aseilla saatiin aikaan sellainen tulinopeus, että muutaman laukauksen jälkeen tulikuumaa piippua ei voinut koskettaa paljain käsin. Tukin alle, sen keskiosaan lisättiin siksi erityinen hantaaki vasenta kättä varten. Vastaavanlaisia kevyiden joukkojen aseita ei varustettu edes latauspuikolla, jaikaväen musketeissa kylläkin oli sellainen. Tämäkin systeemi poistettiin jostain syystä käytöstä v. 1734 mennessä jolloin jäljelläolevat “holkkimusketit” korjattiin muiden kaltaisiksi.

Muskettien valmistus ja laatu

Ruotsalaiset musketit valmistettiin 1600luvun puolestavälistä tehtaissa. Sotakollegion rangaistusmääräyksestä huolimatta olivat musketit laadultaan varsin epätasaisia ja räjähtelivät käyttäjiensä käsiin tuontuostakin. Vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla lunttumuskettien valmistuksessa fuskattiin usein törkeästi. Vuonna 1624 musketteja raportoitiin hajonneen ja aiheuttaneen huomattavia vahinkoja miehistölle äksiiseissä. Tilanne ei ollut parempi myöhemminkään, kun v. 1644 Göteborgin maaherra kirjoitti sotakollegiolle puutteista musketeissa, joita vastikään oli jaettu varuskunnalle. Harjoitusten yhteydessä niistä osa oli räjähtänyt silpoen sotilaiden käsiä ja käsivarsia, ja kaikkiaan jo 30 40 oli vammautunut. Vuotta myöhemmin ilmoitettiin, että osa musketööreistä oli rajakahakoiden yhteydessä haavoittunut omista aseistaan. Myös Tanskassa oli samanlaisia kokemuksia. Esimerkiksi Bohusissa v. 1655, ammuttaessa helluntaipäivän kunnialaukauksia pelkiilä ruutilatauksilla, räjähti kolme muskettia. Kyseisistä aseista 60 kpl koeponnistettiin, minkä seurauksena 42 niistä räjähti.

Vasta Kaarle X1 :n määräys v.1681, että piippuihin tarkoitetut aihiolevyt oli erittäin hyvin tarkastettava ennen kuin ne luovutettiin asevalmistajille, toi parannusta asiaan.Vain täysin virheettömät levyt sai hyväksyä. Valmiin musketin katsastuksessa oli peräruuvi irroitettava ja sen kierteet tarkastettava. Piipun paksuus ja sen sisäpuoli oli tarkistettava yksityiskohtaisten ohjeiden mukaisesti ja lopuksi sen kestävyys oli testattava tietyllä määrällä koelaukauksia, lisätyilä ruutimäärällä. Kuninkaallisen määräyksen mukaan 20.3.1683 piti musketin koekuulan painaa 45 grammaa. Katsastusruutilatauksen tuli painaa 40 gr. Ruudin oli oltava “parasta mahdollista laatua” ja kuula oli tungettava piippuun tiivistettynä kuten “rihlakuula”.

Kaarle Xll:n hallitusaikana tuottivat Ruotsin asetehtaat ennätysmäärän musketteja. Söderhamnin tehdas valmisti vuonna 1703 2635 kpl ja v.1705 3000 piilukkomuskettia. V. 1716 sopimuksen mukaan piti Jönköpingin tuottaa 6000 muskettia, Örebron 3000 kpl. Söderhamn tuotti tuolloin 3000 muskettia ja Norrköpingin, Norrtäljen ja Ronnebyn tehtaat kiväärejä 15700 hopeariikintaalerin edestä. EdelIämainitut tehtaat toimittivat lisäksi huomattavat määrät rakuunakivääreitä ja pistimiä.

Muskettien huolto

Kun musketinpiippu oli paksulti karstaantunut tai ruostunut, suoritettiin “peruspesu”. Tuolloin katsottiin, että korppukarsta irtosi parhaiten lämpimällä virtsalla, jonka annettiin seistä piipussa joitakin tunteja, sankkireiän ollessa tulpattuna. Virtsa poistettiin, tulppa irroitettiin ja latasimen puhdistuspäähän kiinnitetyillä tappuratukoilla ja kangaslapuilla rassattiin piipua pumppaamalla vettä sisään ja ulos piipun toisen pään ollessa vesiastiassa. Vesi vaihdettiin, kunnes huuhteluneste oli puhdas. Sitten piippu kuivattiin, Iämmitettiin tulen ääressä ja voideltiin kevyesti sisältä. Ulkopuolinen kiillotus tapahtui mieluiten tiilijauheella, jota saatiin hankaamalla kahta tiiltä vastakkain. Lukon voiteluun käytettiin kavioöljyä.

Muskettien kuntoa 1700 ja 1800luvuilla koetteli kovasti vallalla ollut sotilasmuoti, joka vaati, että ase rämisi aseotteita tehdessä. Tämän saavuttamiseksi käyttivät sotilaat tiettyjä jekkuja, usein upseeriensa hiljaisen hyväksynnän rohkaisemina. Mm. löysättiin ruuveja ja poistettiin piippujen kiinnitystappeja Sekä latasinjousia. Ohennettlin puuta sidepantojen alta ja suurennettiin latasinuraa hehkuvilla latauspuikoilla, mitkà siinä sivussa menettivät karkaisunsa. Peräraudan alta koverrettiin puuta pois ja syntyneeseen onteloon lisättiin pieniä kiviä jne. Tämän välttämiseksi katsottiin voitavan sallia varuskunnissa ja aseharjoituksissa irtonaisten rautarenkaiden kiinnittäminen hihnarenksuihin ja pistimenruuvin loysäksi jättàminen yms., mikä ei vahingoita muskettia.

Aseiden kunto tuntuu kuitenkin yleisesti jääneen vähemmalle huomiolie, vaikka samanaikaisesti oltiin erityisen tarkkoja sotilaan hiusmuotoilusta, parrasta, univormusta ja kaikesta muusta ulkonäköön iiittyvastä. Tästä oli Ruotsissa lukuisasti dramaattisia esimerkkejä. Niinpä vuoden 1797 kenraalikatseimuksen jälkeen raportoitiin, että mm. Svean tykistörykmentin v. 1790 saamat 1747maihin musketit ohivat nun kelvottomassa kunnossa, että miehistön oil naruilla sidottava piiput ja lukot paikoilleen. Uudenmaan rakuunarykmentillä oli v. 1807 546 kpl pistooleja, joista ainoastaan neljä oli käyttökelpoista.