Kari Laitinen
Mitä tiedämme Suomen Ruotsinajan lopun sotilassoittajista?
Aikaisempi tutkimus
Sotilassoittokuntien ja yksittäisten sotilassoittajien olemassaolo ja vaikutus Suomen musiikkielämään Ruotsin vallan aikana on yleisesti tunnustettu, mutta systemaattinen selvitys aiheesta puuttuu vielä kokonaan. Vaikka sotilasmusiikkia on sivuttu monissa 1700-luvun musiikkielämän kuvauksissa, tutkijat eivät ole perustutkimuksen puuttuessa voineet paneutua asiaan aiheen mahdollistamalla syvällisyydellä. Tämä johtuu osaksi lähdemateriaalin hankalasta ja pirstaleisesta luonteesta, mutta osaksi myös sotilasmusiikkia kohtaan tunnetuista ennakkoluuloista ja asenteista.
Muihin ammattimuusikoihin verrattuna sotilassoittokuntien musikantteja on aina pidetty taiteellisilta valmiuksiltaan heikoimpina musiikin käsityöläisinä ja heidän esittämää ohjelmistoa triviaalina käyttömusiikkina. Aikalaiskirjallisuuden vähättelevät maininnat ”tavanomaisesta kenttämusiikista” ovat siirtyneet myös musiikinhistorian tutkimuksiin. Muun muassa Einari Marvian mukaan Helsingin musiikkielämä kuuluu olleen 1700-luvun lopulla ”yksinomaan Viaporin meluisan sotilasmusiikin varassa”.1 Sotilassoittokunnilla on ollut suomalaisessa yhteiskunnassa kuitenkin paljon laajempi kuin pelkkä tietynlaista musiikkia esittävän instituution rooli. Niiden vaikutus on heijastunut yleisesti muun muassa taidemusiikin harrastukseen, ammattimuusikkojen koulutukseen sekä kansan- ja populaarimusiikin eri lajeihin jo yli kahden vuosisadan ajan.
Suomalaisessa musiikinhistoriankirjoituksessa sotilassoittajia on käsitelty yleensä vain niiltä osin, kun näiden toiminta on liittynyt harrastajamusisointiin tai ollut yhteydessä esimerkiksi kirkon, yliopiston tai kaupunkien musiikkielämään. Suomen musiikinhistorian tutkijoista muun muassa Otto Andersson ja Fabian Dahlström ovat usein viitanneet Turussa toimineisiin sotilasmuusikoihin, mutta he eivät ole käsitelleet aihetta enempää tarkemman tiedon puuttuessa. Vaikka näissä tutkimuksissa nousevatkin esiin muutamat sotilasmuusikkoinakin tunnettujen henkilöiden nimet, kuten sotilassoittajana muusikonuransa aloittanut Bernhard Henrik Crusell ja Turun musiikkielämään aktiivisesti vaikuttanut sotilaskapellimestari Johan Friedrich Jahn, ei heidän toiminnastaan nimenomaan sotilasmuusikkoina ole suuremmin mainintoja.
Suomalaisista musiikintutkijoista Heikki Klemetti on niitä harvoja, jotka ovat uskaltautuneet alkuperäisen lähdeaineiston ääreen, mutta hänkään ei käsitellyt aihetta systemaattisesti, vaan tyytyi tekemään joitakin yleistyksiä toisistaan irrallaan olevien lähteiden perusteella2. Lisäksi näille hänen 1930- ja -40 –lukujen kirjoituksilleen on luonteenomaista nationalistinen näkemys, jonka mukaan musiikkielämämme oli syntynyt pikemminkin kansallishengen kehityksen kuin ulkoa tulleiden vaikutteiden tuloksena. Klemetti vertasi lennokkaaseen tapaansa varhaisimpia sotilassoittajiamme talonpoikaisiin kirkonrakentajiin, jotka ”rakensivat semmoisia kirkkoja ja tapuleita, että harva taidearkkitehti on pystynyt heidän töitään ylittämään”3 Suuri osa myöhemmästä tutkimuksesta perustuukin juuri näihin Klemetin kirjoituksiin toistaen samalla kritiikittömästi niissä esiintyvät asenteet ja jopa asiavirheet.
Nykytutkijoista laajemmin sotilassoittajia on tutkinut Päivi-Liisa Hannikainen, jonka kirjoitukset 1760- ja 1770-luvuilla Pohjanmaalla toimineista saksalaissoittajista ovat toistaiseksi perusteellisimmat 4. Hannikaisen tutkimukset rajoittuvat kuitenkin yhteen ja melko poikkeukselliseen yksityiskohtaan maamme sotilasmusiikin kentässä.
Sotilasmusiikista on kirjoitettu jonkin verran myös muutamissa joukko-osastojen historiikeissa, joissa pääpainona on kuitenkin ollut soittokunnan asemassa osana tutkittavan rykmentin organisaatiota.5 Myös joissakin paikallishistorioissa on muistettu mainita pitäjässä asunut rykmentinmusikantti, mikäli henkilö on musisoimalla tai muulla tavalla tullut lähteissä esille.
Mitä haluan tutkimuksella selvittää?
Edellä mainitut hajatiedot antavat kalpean aavistuksen siitä, mitä rykmenttien musiikkielämä on saattanut pitää sisällään ja kuinka se on heijastunut ympäröivään yhteiskuntaan. Vastaamatta jää kuitenkin liian monia kysymyksiä, jotta aikakauden musiikinhistoriaa voitaisiin ymmärtää laajempana kokonaisuutena. Tällaisia ovat esimerkiksi miksi ja miten sotilassoittokunnat syntyivät, mitkä vaikuttimet olivat soittokuntia perustavan upseeriston taustalla, kuinka rykmenttien soittotoiminta rahoitettiin ja miten sitä ohjattiin. Lisäksi tiedot yksittäisistä sotilassoittajista ovat edelleen hämärän peitossa. Keitä oikeastaan olivat maamme Ruotsin vallan ajan lopun sotilassoittajat, minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen tausta, koulutus sekä sosiaalinen ja taloudellinen asema suomalaisessa 1700-luvun lopun yhteiskunnassa.
Oman tutkimukseni tarkoitus on etsiä vastauksia näihin kysymyksiin ja omalta kohdaltani paikata niitä aukkoja, joita suomalaiseen musiikinhistoriankirjoitukseen on jäänyt sotilasmusiikin osalta. Koska aikaisempi sotilasmusiikista tehty tutkimus on lähes olematonta, on hankkeeni monelta osin perustutkimusta.
Olen valinnut tutkimuskohteeksi 1700-luvun lopulla maassamme toimineiden ruotujakoisten jalkaväkirykmenttien sotilassoittajat. Tutkimuksen ulkopuolelle jää näin joukko pienempiä sotaväenosastoja sekä kaikki värvätyt rykmentit, joilla myöskin oli omia soittokuntia. Tutkimuskohteen rajaus on kuitenkin perusteltu aiheen maantieteellisen kattavuuden takia. Kyseisenä aikana Suomessa oli kaikkiaan kuusi ruotujakoista jalkaväkirykmenttiä – Turun, Porin, Uudenmaan, Hämeen, Savon ja Pohjanmaan jalkaväkirykmentit – joissa kaikissa oli jonkinasteista sotilasmusiikkitoimintaa. Ruoturykmentit muodostivat Ruotsinaikaisen armeijamme selkärangan ja niiden värväysalueet käsittivät suurin piirtein koko Suomenpuoleisen osan Ruotsin valtakunnasta.
Tutkimuksessani on tarkoitus tehdä kaksi peruskartoitusta. Ensinnäkin pyrin selvittämään sotilassoittokuntien perustamis- ja toimintaperiaatteet kussakin rykmentissä erikseen ja muodostamaan saatujen tulosten perusteella kokonaiskuvan maamme sotilasmusiikkikentästä. Tätä tehtävää varten olen käynyt läpi tutkittavien rykmenttien asiakirja-aineiston ja upseeriston kirjeenvaihdon. Soittotoimintaa ei luonnollisestikaan ole eroteltu lähteissä omaksi asiakokonaisuudeksi, joten tutkimusta varten on jouduttu selaamaan rykmenttien arkistot sivu sivulta lähes kokonaan.
Toiseksi pyrin löytämään mahdollisimman monipuolista lähdeaineistoa käyttäen tietoja Ruotsinajan lopun sotilassoittajien sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta sekä heidän toiminnastaan rykmentissä ja Suomen musiikkielämässä. Tätä tarkoitusta varten olen kerännyt kaikista lähteissä mainituista sotilassoittajista tietokannan, jonka avulla kokoan yksittäisiä soittajia koskevat biografiset tiedot erilliseksi matrikkeliksi ja jonka tietoihin tutkimuksessani käytetyt taulukot ja esimerkkitapaukset perustuvat. Päälähteinä on käytetty tässä miehistöluetteloja ja muuta sotaväen aineistoa, mutta myös kirkonarkistoilla on keskeinen asema soittajien sosiaalisen taustan, liikkuvuuden ja sotilasuran jälkeisten vaiheiden selvittämisessä. Tutkimusalueen maantieteellisen laajuuden takia kaikkia pitäjä- ja seurakuntatason lähteitä ei ole voitu millään ottaa huomioon, joten tiedot rykmentinmusikanttien toimista siviiliväestön parissa perustuvat eri puolilta maata poimittuihin esimerkkeihin. Lisäksi apuna on ollut paikallishistoriallinen tutkimuskirjallisuus, joka on tätä tutkimusta varten käyty läpi.
1700-luvun ruotusotilaiden sosiaalista taustaa ja taloudellista asemaa on aiemmin tutkinut Jari Niemelä, jonka väitöskirjan Tuntematon ruotusotilas olen ottanut tutkimukseni yhdeksi metodologiseksi lähtökohdaksi6. Samalla Niemelän tutkimus tarjoaa hyvän vertailukohdan ruoturykmenttien musikanttien tarkastelulle.
Tekeillä oleva työni on toisaalta erillistutkimus yhden ammattiryhmän sosiaalisesta asemasta ja vaiheista, toisaalta sen on pyrkimys selvittää yleisesti tutkimuskohteen merkitystä ja vaikutusta 1700-luvun lopun Suomen kulttuuri- ja musiikkielämään. Molempien tehtävien perimmäinen tarkoitus on kuitenkin palvella samaa päämäärää: tehdä oikeutta musiikinhistoriassa usein unohdetuille sotilassoittajille.
Mitä olen toistaiseksi saanut selville?
Suomen musiikinhistoriantutkimuksissa sotilasmusiikki on totuttu näkemään yleisenä, valtakunnan päättäjien synnyttämänä kokonaisuutena, johon pätevät samat säännöt ja ohjeet kuin muihinkin kruunun organisoimiin ja ylläpitämiin järjestelmiin. Sotilasmusiikkia on aina pidetty kiinteänä osana sotaväkeä, ja yhtä paljon itsestään selvyytenä kuin rykmentin olemassaoloa. Ajattelu ”kyllä kruunu omistaan huolen pitää” ei tutkimusteni mukaan päde kuitenkaan sotilassoittajiin. Sotilasmusiikki oli 1700-luvun lopussa upseeriston oman spontaanin toiminnan tulos, ei kruunun aktiivisuuden ilmaus kuten sotaväki muuten. Valtiovalta ei juurikaan ohjannut sotilassoittokuntien toimintaa muutoin kuin sääntelemällä kruunun varojen käyttöä musikantteja palkattaessa. Vastuu siitä minkälaisen soittokunnan rykmentti sai aikaan oli pääasiassa rykmentinkomentajalla ja muilla upseereilla. Tämän vuoksi upseeriston oman aktiivisuuden merkitys nousee tärkeään asemaan.
Verrattaessa tutkittuja rykmenttejä toisiinsa huomaamme, että vaikka niillä kaikilla oli yhtäläiset lähtökohdat, erosivat niiden soittokunnat usein suurestikin toisistaan. Tosin yhtymäkohtiakin oli – rykmentit ottivat usein mallia emämaassa perustetuista soittokunnista ja joskus myös toisistaan. Sotilassoittajien palkkaaminen aloitettiin kaikissa tutkimissani rykmenteissä suurin piirtein samoihin aikoihin kustavilaisen ajan alussa. Tämän jälkeen kaikki oli kiinni rykmenttien omasta aktiivisuudesta ja halusta kehittää soittokuntatoimintaa. Muun muassa Turun läänin jalkaväkirykmentissä oli toimiva harmoniasoittokunta jo 1780-luvulla, kun taas Pohjanmaan jalkaväkirykmentti ei saanut perustettua soittokuntaa koko tutkimusajanjaksona, vaan kaikki sen soittajat olivat yksittäisiä eri komppanioissa merkkisoittajina toimivia klarinetinpuhaltajia.
Keskeisin vaikutin kaikissa tapauksissa näyttää olleen raha: mitä enemmän rykmentillä oli irrottaa varoja soittajien palkkaamiseen ja soitinten hankintaan, sitä näyttävämmän soittokunnan se sai aikaan. Jos upseeristo ei sitoutunut ottamaan taloudellista vastuuta rykmenttinsä musiikista, jäivät tuloksetkin usein laihoiksi. Rahan voima näkyy hyvin muun muassa ulkomailta tulleiden kapellimestareiden palkkaamisessa – esimerkiksi Porin jalkaväkirykmentti käytti suuria summia saadakseen soittokunnalleen ammattitaitoisen soitonjohtajan. Ammattimuusikoiden liikkuvuus työtarjousten perässä oli kuitenkin vilkasta ja sitoutuminen rykmentin palvelukseen tavallisia rivisoittajia heikompaa. Tämän vuoksi hyviin tuloksiin päästiin niissäkin rykmenteissä, joissa soittotoiminta oli kokonaan maan oman väestön parista lähteneiden musikanttien käsissä, kuten esimerkiksi Uudenmaan rykmentin tapaus osoittaa.
Myös yksittäisten sotilassoittajien lähempi tarkastelu osoittaa, ettei ”tyypillistä” sotilasmuusikkoa ollut olemassakaan. Soittajien taustat vaihtelivat syrjäseutujen renkien pojista ulkomaisiin musiikin ammattilaisiin ja heidän asemansa muusikkoina ruotutorppaa viljelevistä klarinetinpuhaltajista rahapalkkaa nauttiviin soittaja-aliupseereihin.
Sotilassoittajan ammatin valintaan vaikuttivat monenlaiset motiivit. Osa miehistä hakeutui alalle joko halusta ryhtyä muusikoksi tai vaikkapa siksi, että sitä kautta tarjoutui tilaisuus sotilasammattiin, ja moni tähtäsikin soittajan tehtävien kautta vielä korkeammalle aliupseerien tai jopa upseerien virkoihin. Varsinkin sotilaiden pojat ottivat soittajan pestin jo nuorena aloittaakseen sotilaan virkauran mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Toisin oli kuitenkin laita sotilassoittajien poikien kanssa, jotka tietoisesti hakeutuivat alalle isiensä esimerkin viitoittamana. Toisin kuin suurin osa sotilassoittajista, he olivat usein saaneet kotonaan jo jonkinlaisen musiikillisen koulutuksen ja menestyivät työssään usein muita paremmin.
Suurin osa miehistä näyttää kuitenkin ajautuneen alalle täysin sattumalta. He sattuivat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan silloin, kun rykmentti etsi uusia soittajia riveihinsä. Soittajan ammatti kiinnosti varsinkin maatonta väestöä, joka joutui hankkimaan elantonsa mistä sen parhaiten sattui saamaan. Musikantin tehtävät koettiin ruotusotilaan tehtäviä kevyempinä ja – epätasaisesta rahoituspohjasta huolimatta – paremmin palkattuina.
Soittokuntien henkilöstön vaihtuvuus oli melko suurta. Osa soittajista karsiutui tehtävistään jo uransa alkuvaiheessa soveltumattomuutensa takia, osa taas sinnittelin työssään useitakin vuosia, ennen kuin heidät siirrettiin muihin tehtäviin – ja usein samasta syystä. Sotilassoittajina koko työikänsä toimineita miehiä onkin tutkimusjoukossa vähemmistö. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, koska Ruotsin ajan lopulla sotilasmusiikkitoiminta oli verraten uusi ilmiö, eikä tehtäviin saatu läheskään aina alalle koulutettuja muusikkoja vaan soittokunnat joutuivat hankkimaan täydennystä usein ”pystymetsästä”.
Olen toistaiseksi keskittynyt tarkastelemaan sotilassoittokuntia ja –soittajia rykmentistä sisältäpäin. Soittajien osallistuminen sotaväen ulkopuoliseen musiikkielämään onkin jo laajempi kysymys, johon ei voida vastata tämän tutkimuksen puitteissa läheskään niin kattavasti kuin voisi toivoa. Tulevassa väitöskirjassani tulen kuitenkin käsittelemään sotilassoittajien ja siviiliyhteisön välistä kanssakäymistä muutamien esimerkkien avulla ja kokoamaan yhteen aikaisemmassa tutkimuksessa mainitut hajatiedot.
1 Einari Marvia: Thomas Byström. Juhlakirja Erik Tawaststjernalle. Acta musicologica Fennica 9. Helsinki 1976, s. 320.
2 Klemetti julkaisi useimmat kirjoituksensa Uudessa Suomessa ja Suomen Musiikkilehdessä.
3 Heikki Klemetti: Muuan lisä sotilassoittomme historiaan. Suomen Musiikkilehti 13/1930, s. 190.
4 Päivi-Liisa Hannikainen: Pommerista Pohjanmaalle – saksalaiset sotilassoittajat ja urkurit Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tabulatura 1995. Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin osaston julkaisuja 10. Kuopio 1995: Sotilaskapellimestari Johan Friedrich Jahn musiikkielämän rikastuttajana Suomessa 1700-luvulla. Hundra vägar har min tanke – juhlakirja Fabian Dahlströmille. Helsinki 2000.
5 Muun muassa C.-B. J. Petander: Kungliga Österbottens regemente under slutet av svenska tiden. Arkiv för svenska Österbotten 14. Vasa 1978; Erik Lindh: Kongliga Björneborgs regemente. Skrifter utgivna av Svenska Litteratursällskapet i Finland CCIV. Helsingfors 1928.
6 Jari Niemelä: Tuntematon ruotusotilas. Historiallisia tutkimuksia 157. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1990.
