Jalkaväen sivuaseena edusti, vuoden 1685 komissiomiekka aikakautensa korkeinta tasoa. Aina vuoteen 1737, jolloin sen tuotanto lakkasi, sitä oli valmistettu osapuilleen 350 000 kappaletta. Tosiasia, että se 1700luvun puolivälissä vähitellen poistettiin käytöstä, ei johtunut sen puutteista, vaan pikemminkin muotiseikoista. Fredrik Suuri oli nimittäin varustanut preussilaisen jaikaväkensä kaareva ja lyhytteräisellä sivuaseella, jota kutsuttiin hukariksi.
Ruotsissa vahvistettiin vastaava ase jalkaväelle v.1748 ja laivastolle v. 1755. Vanhojen ja hyväksitodettujen ja karoliinien hyökkäystaktiikassa tarkoituksenmukaisten miekkojen vaihto hukareihin tapahtui kuitenkin kolmen seuraavan vuosikymmenen aikana sysäyksittäin ja rykmenttikohtaisesti. Uudelleen aseistamisen käännekohdan voidaan tässä yhteydessä katsoa ajoittuvan Pommerin sotaan v.1757 1762. Mutta vielä Kustaan sodan alkaessa v. 1788 oli Taalainmaan ja Södermanlandin rykmenteiliä yhä vanhat miekkansa, jotka tuolloin vasta vaihdettiin hukareihin. Viimemainitun suhteen oli muutos viety päätökseen niinkin myöhään kuin v. 1793. Alvsborgin rykmentille ei tätä uutta sivuasetta koskaan tullut.
Hukarissa m. 1748 sen kaareva, n. 60 – 62 cm pitkä ja n. 2,5 cm leveä terä on yksiteräinen, mutta kärki on 16 cm matkalta kaksiteräinen. Sen kummallakin puolella on veriura, joka päättyy kohtaan, jossa kaksiteräinen kärki alkaa. Kahva on kokonaan valettua messinkiä, väistölevy sydämenmuotoinen, jossa selkäpuolella väistinrauta. Rystykaari on yksinkertainen ja kiinnitetty takaosastaan ruuvilla pyöreään ponteen. Kädensijassa on spiraalinmuotoinen kuvio. Täyspituus on n. 75 cm ja paino keskimäärin 0,8 kg. Ruskealla nahalla päällystetyssä tupessa on alaosassa messinkihela, mutta yihäällä, tupen suulla, alunperin vain ripustushaka ilman ylähelaa. Tupen paino on n. 0,16 kg.
Hukari poistettiin kenttäkäytöstä kuninkaallisella käskykirjeellä 8. maaliskuuta 1806. Sotatiedeakatemiaan oli sittemmin v. 1807 jätetty kirjoitus, jossa sanottiin: ” Sapeli tai hukari ei kelvannut koristeeksi eikä jaikaväen puolustautumiseen, ja jääkärille enemmän vaivalloisena kuin hyödyllisenä se tulisi poistaa.”
Kummallista kyllä, jo vuonna 1808 vahvistettiin laivastolle hukarimalli, joka ei nähtävästi poikennut vuoden 1748 hukarista lainkaan. Uuden mallin selkä on mahdollisesti hiottu hiukan erilailla. Mikäii väistöraudan varressa on leima tekijänimillä Talån tai Morell, on ase vuoden 1808 mallia. Tuppi on päällystetty mustalla nahall a ja siinä on messinkinen ala ja ylähela, viimemainittuun kiinnitettynä on myös messinkinen ripustushaka.
Joskus tavataan myös hukareita m.1808, joissa terän läpileikkaus on kiilamainen ja jossa ei ole veriuria. Nämä terät on valmistettu laivaston verstaissa korvaamaan katkenneita tai vaurioituneita alkuperäisteriä.
On mielenkiintoista todeta, että v.1807 vahvistetun aliupseerimiekan kahva on samaa tyyppiä kuin juuri käytöstä poistetussa hukarissa. Tiedetään, että viimemainituista otettiin kahvoja uusiokäyttöön yhdistämällä ne varastoista otettujen vanhojen karoliinimiekkojen teriin. Vanhat ratsu sekä jalkaväen miekanterät lyhennettiin samassa yhteydessä muodinmukaisesti 80 senttiin, jolloin aseen painoksi tuli 1 kg. On kuitenkin havaittu, että monissa säilyneissä miekoissa on rystykaaren muoto kulmikkaampi kuin hukarissa, mikä viittaa siihen, että kokonaan uusiakin kahvoja valettiin messingistä.
Kansallismuseon asehuoneessa olevan hukarin (m. 1748) lähempi tarkastelu osoitti, että sen tupessa ei ollut puista lestaa vaan koko tuppi oli erittäin jäykkää, tummanruskeaa nahkaa. Ompelusauma sijaitsi takapuolella keskeilä tuppea. Alangon Erkin hukarintuppi sitävastoin on rakennettu kahdesta puulestasta, jotka on pääiiystetty liimaten ohuella, mustaksi värjätyliä nahkalla taakse limisaumaan. Museon tupessa oli messinkinen ylähela, jossa numero 149 ja ripustuskoukku julkisivun puolella kuten kuuluukin. Hela koostuu ulko ja sisäkappaleesta, jotka on tinattu yhteen. Sisäpuolinen on n. 35 mm pitkä ja se avautuu torvimaisesti tupen suulla. Sivujuotossaumaa on vaikea havaita ja koko hela kiinnittyy paikoilleen molemmin puolin olevien pienten messinkiniittausten avulla
Erkin hukarintupessa ei suuhelan koukun vääräkätisyys välttämättä johdu edellisten restauroitsijoiden tunaroinnista, vaan niitä aikoinaan heloitettiin oikealla kupeella kannettaviksi esim. rumpaleille ihan ymmärrettävistä käytännön syistä. Hukaria käytettiin vielä pitkälle 1800luvulle ja tuppimalleista lienee niinollen varsin lukuisia erilaisia versioita.
Ari Salin
