MUSIKANTTI JA PELIMANNI (1999)
Sotilasmusiikin ja kansanmusiikin yhteyksiä
Kaustislaiset Järvelän pelimannit saivat kerran hieman yllättävänkin kokemuksen siitä, kuinka pelimannin saattaa käydä, kun hän ryhtyy soittamaan sotaväen musiikkia. Oli meneillään Vanhan Kalevalan 150-vuotisjuhla vuonna 1985, ja Finlandia-talossa vietettiin tapahtuman päätilaisuutta. Koska oli kyse todella arvokkaasta juhlasta, sitä kunnioitti läsnäolollaan myös itse Tasavallan presidentti Mauno Koivisto. Hänen astuessaan saliin Järvelän pelimannit soittivat sen ainoan kappaleen, joka tässä tilanteessa pitää soittaa eli Porilaisten marssin. Yhtye esitti marssista sen vanhan kaustislaisen version, jossa porilaisten sävelmä kiemurtelee poikkeuksellisin rytmein viivastoa ylös ja alas, pitkiä säveliä vältellen. Näin marssi sai tavanomaisesta poikkeavan ilmiasun, jota asiaa tuntematon ja mahdollisesti nuottikorvansa palelluttanut kuulija ei tunnistanut Porilaisten marssiksi. Jopa Yleisradion paljon kokenut naispakinoitsijakin motkotti seuraavalla viikolla, “mitä kummallisuuksia ne kaustislaiset olivat tulleet presidentille soittamaan”.
Nyt pääsemme itse todistamaan tuota ikimuistoista tapahtumaa Finlandia-talossa Kalevalan päivänä 1985. Selostajana on Paavo Eini:
Paavo Einin selostusta, joka päättyy Porilaisten marssiin
Porilaisten marssi – Järvelän pelimannit/ (YLEn arkistoäänitys 1985)
Oikeat pelimannit ovat lainanneet soitettavaansa aina muilta. Ajattelen nyt lähinnä pelimannimusiikin ns. loistokautta, joka alkoi joskus 1700-luvun loppupuolella ja päättyi – jos se nyt sitten tulkitaan päättyneeksi – noin 1920-luvulla. He ottivat musiikkia ennen kaikkea toisiltaan, ja he pitivät korvansa avoimina myös silloin, kun he törmäsivät musiikkiin oman elämänpiirinsä ulkopuolella. Oli kolme erityisen tärkeää vaikutteiden antajaa: kirkko, säätyläiset ja herrasväki sekä sotilaat.
Kirkkomusiikin pelimannit jättivät yleensä rauhaan. Koraalit vaelsivat tavallisesti uskovaisten omiin piireihin, joissa kirkon sävelmät muuntuivat kansan suussa rikkaiksi kansankoraaleiksi – eri puolilla maata samasta sävelmästä saattoi kehittyä hyvinkin erilaisia versioita. Mutta pelimannin korva herkistyi varsinkin silloin, kun hän kuuli herrasväen tanssivan omissa juhlissaan meneviä potpureita tai katrilleja. Kymmeniä, jollei satoja sävelmiä siirtyi vuosikymmenten varrella säätyläisjuhlista pelimanniviulujen kielille.
Armeija ja sotilasmusiikki ovat olleet suomalaiselle miehelle ja pelimannille aina tärkeitä. Oli ainakin kaksi pelimannisoiton osa-aluetta, joihin sotilasmusiikki ja -muusikko saattoivat vaikuttaa: 1) pelimannin ohjelmisto ja 2) pelimannin muusikkous. Jälkimmäisellä ymmärrän pelimannin suhdetta musiikkiin, hänen tietojaan musiikista ja soittamisesta, hänen soittoteknistä osaamistaan sekä hänen soitintaan. Koska suomalainen – tai venäläinen – sotilassoittaja oli joko puhaltaja tai lyöjä, oli kansanmusiikissamme käytössä vain yksi soitin, jonka soittajiin sotilasmuusikko saattoi suoranaisesti vaikuttaa. Se on tietysti klarinetti. Näin kansanklarinetistit sekä heidän rinnallaan aina tarkkakorvaiset viulupelimannit olivat niitä, jotka kärkkäimmin tarttuivat sotilassoittajien ohjelmistoon.
Suomi on pinta-alaltaan suuri maa eikä sotilassoittajia riittänyt sen jokaiseen kolkkaan. Fil.maist. Kari Laitinen on tutkinut Ruotsin vallan aikaisia sotilassoittokuntiamme – missä päin Suomea niitä toimi 1800-luvun alussa?
/Kari Laitisen haastattelu/ 9’
Näin kertoi Kari Laitinen.
Parhaimmillaan suomalaiset sotilassoittajat olivat siis taitavia muusikoita, joiden ohjelmistossa oli kenttämusiikin lisäksi myös teknisesti vaativaa soitettavaa. Heinolan pataljoonan nuottikirjoissa 1820-30-luvuilta on säilynyt mm. Carl Maria von Weberin Euryanthe-alkusoitto, yksi Euroopan sotilassoittokuntien loistonumeroista:
MUSIIKKI/Weber: Euryanthe-alkusoitto (RSOn puhaltajat, joht. Pertti Pekkanen)
1700-luvun sotilassoittajiemme kokonaismäärää on arvioitu eri aikoina hieman eri suuruiseksi. Tämänhetkiset laskelmat päätyvät yhteensä noin 800:aan soittajaan tämän runsaan sadan vuoden aikana; mukana ovat vielä 1800-luvun ensimmäiset vuodet. Päivi-Liisa Hannikainen on tutkinut 1700-luvun loppupuolen soittajien arkipäivää – heidän asumistaan ja palkkaustaan, pukeutumistaan, ammattitaitoaan – heidän elämäänsä yleensä. Soittajien ikäjakautuma oli suhteellisen laaja, aivan nuorista oppipojista kuusikymppisiin. Valtaosaltaan he sijoittuivat 20- ja 40- vuotiaitten välimaastoon.
Mikäli sotilassoittaja kuului ns. ruotujakoiseen rykmenttiin, hän sai palkkansa luontoisetuna, sotilasarvostaan riippuen pienen torpan tai hieman suuremman puustellin muodossa. Tavallisen sotilaan torppa oli kooltaan noin 28 neliötä ja siihen kuluivat lisäksi tarpeelliset lisärakennukset. Viljeltävää peltoalaa hänellä oli käytössään puolesta yhteen tynnyrinalaan. Jos hänellä riitti mielenkiintoa lisäpellon raivaamiseen, hän sai sitä vapaasti tehdä. Näin maanviljelykseen keskittyvä ja sen hallitseva sotilassoittaja saattoi hankkia perheelleen kohtuullisen toimeentulon. Huonona puolena oli se, että katovuosi saattoi viedä palkan olemattomiin.
Upseereilla ja aliupseereilla oli puustelleissaan melkoisesti paremmat oltavat. Päärakennuksen lisäksi heillä oli käytössään navetta, aitta, paakarintupa ja talli. Tilan pinta-ala saattoi nousta yli kymmenen tynnyrinalan. Vaasassa toimivan Pohjanmaan jalkaväkirykmentin soittokunnassa palveli 1760-luvulta lähtien kahdeksan saksalaista musikanttia. Heidän kapellimestarillaan Johan Friedrich Jahnilla oli asuinpitäjässään Isossakyrössä käytettävissään Kannasto -niminen tila. Sen maa-ala oli niin laaja, että Jahn saattoi vuokrata siitä noin puolet kahdelle torpparille. Nämä hoitivat omien maittensa lisäksi myös puustellin maanviljelyksen, joten kapellimestari saattoi keskittyä musiikkiin sekä torppareittensa rahastukseen, mitä hänen rykmenttinsä upseerit eivät aina katsoneet suinkaan hyvällä silmällä.
Kun musikantit kokoontuivat kotitiloiltaan varsinaisiin kenttätehtäviin, he vetivät ylleen arvonsa mukaisen asun. Kapellimestari Jahn oli saanut haltuunsa jo jonkin verran käytetyn univormun, johon kuului musikantin takki, liivit, housut sekä samettinen lakki. Kun Jahn muutti vuonna 1772 Turkuun, asua vaadittiin luonnollisesti takaisin seuraavaa käyttäjää varten siitä huolimatta, että se oli seitsemän vuoden palvelustehtävissä jo perin kauhtunut.
Millaisia nämä rauhan ajan tehtävät sitten olivat? Rykmenttien miehistön – siis tietysti myös musikanttien – piti kerran vuodessa kokoontua yhteisiin harjoituksiin, rykmentinkokouksiin. Ne järjestettiin yleensä kesäaikaan. Soittajistoa tarvittiin myös keskuspaikkakunnilla mm. kuninkaallisten juhlapäivien seremonialliseen viettoon. He saattoivat hankkia lisäansioita esiintymällä kirkoissa, pappiloissa sekä säätyläisten juhlissa. Ajan musikantithan pystyivät yleensä oman puhaltimensa lisäksi käsittelemään usein myös jousisoittimia tai klaveeria. Sotilassoittajien tehtävänä oli myös opettaa uusia soittajapolvia. Hyvin yleistä oli, että isä opetti pojalleen oman musikantin ammattinsa. Soittaja saattoi jakaa oppejaan myös rykmentin rumpaleille tai signalisteille, jotka eivät siis olleet musikantteja vaan eräänlaisia viestimiehiä, käskyjen ja komentojen välittäjiä. Monet heistä halusivat siirtyä ehkä hieman enemmän arvostettuun soittajan ammattiin.
Ruotujakoisten rykmenttien musikantit elivät rauhan aikana kansan keskuudessa eivätkä erottautuneet ympäristön maanviljelijöistä ja pientilallisista. On mitä todennäköisintä, että he välittivät musiikillisia virikkeitä pitäjänsä pelimanneille ja mahdollisesti opettivatkin heitä. Yhden rykmentin soittajat saattoivat sijoittautua hyvinkin laajalle alueelle asumaan; niinpä Pohjanmaan saksalaissoittajien puustellit sijaitsivat Isossakyrössä, Alahärmässä, Kannuksessa, Lohtajalla, Paltamossa sekä Maalahdella.
Uppouduin 1980-luvun lopulla suomalaisiin kansanklarinetisteihin ja kokosin maamme arkistoista sekä painetuista lähteistä yksiin kansiin heidän vaiheitaan. Sain saaliikseni 193 soittajaa, jotka sijoittuivat ajallisesti 1800-luvun alun ja 1950-luvun välille. Heistä kaikkiaan yhdellätoista näytti olevan ainakin jonkinlaisia yhteyksiä sotilassoittajiin. Suurinta mielihyvää tunsin selaillessani Samuli Paulaharjun keräämää tietoa pelimanneista. Ahkera ja sinnikäs Paulaharju oli tavannut Pohjois-Pohjanmaalta 1910-luvulla kokonaisen klarinettipelimannien koulukunnan, joka sijoittui akselille Piippola-Oulu. Heinäkuussa 1913 hän puhutti Tyrnävällä vuonna 1833 syntynyttä Heikki Kaakista.
Heikki Kaakisen oppi-isänä klarinetinsoitossa oli toiminut häntä 12 vuotta vanhempi Elias Suorsa. Hän se “kävi klarinetin nuotin Oulussa ottamassa” – eli Suorsa oli saanut oppinsa oululaisilta sotilassoittajilta. Myöhemmin Kaakinen siirtyi kuitenkin soittamaan viulua, koska hän pelkäsi keuhkojensa puolesta. “Kun kuului, että toiset olivat pilanneet rintansa puhaltamalla, kun olivat päissään äkäsiä puhaltamaan. Heitin pois, jotta en minä rupia tappamaan ittiäni verikuolemalla”, kertoi Kaakinen. Hän tosin sanoi myös vähän pahoitelleensa klarinetin hylkäämistä, koska “kaunis ääni on klaneetissakin, kun on viulumies nuottimiehenä siinä rinnalla pelaamassa”. Oululainen klarinetisti Mariini puhalsi sitten tansseja hänen kanssaan. Valssin soitosta Kaakinen sanoi Paulaharjulle: “Hoppavalssi on sitä kaikkien vanhusten valssia. Klaneetilla tuo oli juuri somempi kuin pelattiin.”
Myös Kaakisen veli kävi Oulussa “musikantin opissa” ja maksoi sotilaalle siitä hyvästä 40 markkaa – nyt harjoiteltiin viulunsoittoa. Kaakisen ohjelmisto näyttää olleen ajan tuttua pohjois-pohjalaista tanssimusiikkia. Paulaharju ei ollut nuottitaitoinen, joten hän joutui kirjaamaan muistiin vain sävelmien nimiä: Joutsenen polskan, Rousteenin muorin polskan, Neljän lootun polskan, Varpusen pelin ja polskan, Leiposen polskan ja Sian maatepanopolskan – polskakautta elettiin siis vielä 1800-luvun loppupuolella Oulun seuduilla. Pelimannin itsetuntoa Heikki Kaakisella näytti olevan sopivassa määrin, kun hän totesi: “Valsseja minä osasin soittaa kaikkia, mitä Saksassakin soitettiin.” – Saksassa soitettuja valsseja ja myös Johann Strauss nuoremman valsseja kuultiin todella Oulun herrasväen illanistujaisissa ja tanssiaisissa.
Piippolan eli Suomen keskipisteen liepeiltä Samuli Paulaharju tapasi merkillisen klarinetinsoittajien ryhmän, jonka oppi-isänä oli toiminut Juho Tervo -niminen soittaja. Tervo oli kuollut jo 1872, joten hän ei ollut enää Paulaharjun tavoitettavissa. Mutta Antti Rantala Kärsämäeltä, myös Antti Kotaniemenä tai Kota-Anttina tunnettu soittaja, osasi kertoa hänelle myös Tervosta: “Juho Tervo oli Pulkkilassa oikein mainio larneetin ja viulun soittaja, vanha soittokuntalainen. Se tiesi seittemään peehen ja kuuteen korssiin soittaa, niin paljon yleneviä ja alenevia, ja se on koko nuotin leveys. Moni kun tuntee keetuurin ja peetuurin ja seetuurin, niin se sanoo jotta joo, minä oon soittaja, mutta ei se vielä mikään oo. Ei jää paikalleen enää hoo, kun tulee seittemäs korstuuri.”
Tervo oli siis tämänkin kertomuksen mukaan nuottitaitoinen soittaja, ilmeisesti ainakin muutamia vuosia sotilassoittokunnassa toiminut. Hänen kansanomaisesta ohjelmistostaan on säilynyt hänen mielivalssinsa, Tervon iso valssi.
MUSIIKKI/ Trad. Tervon iso valssi (PH, klarinetti)
Paulaharju tapasi Antti Rantalan, Pilli-Antin, siis Kärsämäellä elokuussa 1917. Antti oli tällöin 68:n vuoden ikäinen. Eikä Antti salaillut soittotaitoaan: “Jaako Saari ei ollut yhtä hyvä soittamaan kuin minä. Ei se osannut soittaa niin moneen tuuriin. Kolmeen tuuriin se vain osasi. – Se on hullua se soitto kun pitää niin moneen tuuriin soittaa.” Tästä voimme päätellä, että Antti oli joutunut opettelemaan sävellajien salat, ja armeijan musikantit olivat olleet tässä oppimestareina. Näin Antti itsekin todisti:
“Monena vuonna oon ollu Oulussa soittamassa vanhain musikanttein kanssa. Yhen kesän soitin kokonaan niitten kansa. Niitä oli Oja-Antti ja Emanuel, ruunun musikantti sotaväesä, soitti valthuurnia. Herman Kyllönen, joka oli myös ruunun musikantti, soitti viulua ja larnettia. Samppa Palo soitti viulua ja oli hänkin ruunun musikantti. Samppa Aho soitti kontrapaasia ja Antti Oja larnettia ja alttoviulua. Minä soitin larnettia joka on sama kuin pilli. Westerlunnin Santeri, se valokuvaaja, soitti viulua.”
Kyseessä oli siis melkoinen tanssiorkesteri, joka soitti Pilli-Antin mukaan Hupisaarella, Laanilassa, Raatinsaarella ja Raakkulassa. Aikaa tästä oli kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta, joten silloin oli eletty noin 1880-lukua. Antti Rantala vahvistaa kertomuksessaan myös sen vanhan tosiseikan, että sotilassoittokuntien puhaltajat pystyivät Oulun tavallisia tanssisoittoja hoitaessaan käsittelemään myös jousisoittimia.
Edellä mainittu entinen sotilassoittaja Herman Kyllönen oli soittanut Helsingissä seuraavan Töölön eli Vesilassin polkan vuoden 1890 liepeillä:
MUSIIKKI/ Trad. Vesilassin polkka (PH, klarinetti)
Pilli-Antti kertoi Samuli Paulaharjulle alkaneensa soittaa 15-vuotiaana. Hänkin muisteli soittamiensa kappaleiden nimiä haastattelijalle. Monet polskat näyttävät olleen näille Pohjois-Pohjanmaan soittajille yhteisiä, mikä tuntuukin luontevalta. Auruuran valssi on ilmeisesti eri puolella maata soitettu ja nuottikirjoihinkin pantu tuttu valssi. Signaalipolkka ja Sympatipolkka viittaavat sotilassoittajilta saatuun ohjelmistoon.
Antti ja hänen soittotoverinsa Jaakko Niemimäki, Saaren Jaako kiertelivät laajalti Pohjois-Suomen markkinoilla soittamassa. He kävivät Oulun lisäksi Kajaanissa, Kuopiossa, Iisalmessa, Torniossa ja Raahessa. Kaupungeissa vuokrattiin suuri sali – kaupunki peri jonkinlaista huviveroa 15 mk, salinvuokra oli 100 markkaa ja tanssijat maksoivat sisäänpääsymaksua 50 penniä. Soittajia saattoi parhaimmillaan olla seitsemänkin hengen yhtye, ja raskaista maksuista huolimatta soittajat pääsivät omilleen ja saivat jotakin myös itselleen. Lähipitäjissä Antti ja Jaako soittivat kahteen pekkaan: Rantsilassa, Haapavedellä, Piippolassa ja Pulkkilassa.
Pilli-Anti vaimosta Liisa Rantalasta Paulaharju kuuli myös kylällä juttuja – vaikkapa seuraavan: Antin akka oli äkänen kun Antti soitti. Kun Antti tuli kotiin soittamasta nuorisoseuran talosta Saviselästä, niin akka ei päästänyt yöllä sisään. Oli pitänyt soittajan lähteä naapuriin. Akka oli vain antanut nuoran ovenraosta, jotta mennä ja hirttää itsensä. Ja oli akka niinkin sanonut, jotta saavat Antin siellä nuorisoseurantalolla tappaa ja nylkeä ja naulata nahkan levälleen seinään kuin ristinpuuhun. – Antti olisi varmasti soittanut pitempäänkin, mutta kun oli akka semmonen. Oli jo Antti pitkän aikaa soittamatta, mutta sitten tukkipomo osti sille pillin ja sitä se soitteli kaksi vuotta. Mutta kun ei saanut akalta rauhaa, täytyi hävittää se pois. Ei se akka ollut mikään uskovainen. Syntinä vain piti soittamisen ja oli muuten niin myrkyllinen. Mutta totta sitä on oltu hyvälläkin välillä, koska heillä on ollut kymmenen lasta. – Antin vaimo Liisa oli syntynyt vuonna 1867, ja hän eli pitkän elämän, joka päättyi vasta 1948. Antti oli kuollut jo 15 vuotta aikaisemmin.
Samuli Paulaharju otti myös valokuvan Antti Rantalasta elokuun viimeisenä päivänä 1917. Siinä aitaan nojailee laihansutjakka, hattupäinen ja parrakas mies. Jalassa hänellä on pieksut, housut ovat nähneet parempiakin päiviä, katseessa ja olemuksessa on jotakin velmua. Aito entinen pelimanni siinä on, paljon maailmaa nähnyt. Herrat olivat houkutelleet häntä vielä joskus vanhoilla päivillään lähtemään Helsinkiin, mutta vaimo oli estellyt – ei ollut Antilla sopivia vaatteita. Kuvaa katsoessa nousee mieleen, että ainakin tässä asiassa vaimo saattoi olla oikeassa.
MUSIIKKI/ Vesa Raiskinen (sov.): Sotteesi (Leikarit-yhtye)
Päivää ennen Pilli-Anttia Paulaharju oli tavannut tämän uskollisen soittotoverin Jaakko Niemimäen eli Saaren Jaakon, jonka ohjelmistoon edellinen Sotteesi kuului. Pian kävi ilmi, että Jaakokaan ei millään tavalla vähätellyt soittotaitoaan. Hän kertoi:
“Ei Haapavedellä ole muita kuin minä, joka kykenee muuhunkin kun yhteen tuuriin. Jotta soitappas teetuuriin, seetuuriin tai peetuuriin! – Minä olen saanut maailmalla paljon oppia. Olin Kaartin musikanttien kanssa yksissä ja niiltä minä opin. Eräältä kaartilaiselta ostin kolmella markalla pillinki. Olen Pasi Jääseläisenkin kanssa soittanut yksissä pienolla ja viululla.” – Monien klarinetistien tavoin Jaako hallitsi siis myös viulunsoiton. Juho Tervoa ja tämän oppeja hänkin muisteli lämpimästi.
Jaakko Niemimäki ei suotta kehunut nähneensä maailmaa. Hän jatkoi kertomustaan:
“Aina minä oon soittanu. Olen kulkenu Ruotsit, Norjat ja Helsingit. Klarinettia ja viulua olen soittanu. Monta vuotta olen ollut Helsingissä. Monet nimipäivät ja häät olen soittanut. Olen nuottejakin osannut, mutta korvakuulolla olen täällä maalla soittanut.” Sitten seuraa jälleen kappaleiden nimien luettelua, mikä on Jaakon tapauksessa oikeastaan tarpeetonta. Varamaamittari Ernst Sandström merkitsi hänen soitteitaan muistiin 1910-luvulla kahdenkymmenen sävelmän verran ja toimitti kokoelmansa puhtaaksikirjoitettuna SKS:ään vuonna 1915. Tapaamme siinä jälleen jokseenkin samat kappaleet, joita muutkin klarinetistit olivat luetelleet Paulaharjulle.
Tapansa mukaan Paulaharju valokuvasi myös Saaren Jaakon soittamassa. Tämä istuu avojaloin aitan portaalla puhaltaen keltaista 5-läppästä klarinettia, ns. klassista klarinettia, jota pelimannit pääosin käyttivät vielä 1900-luvun alun Suomessa. Hänen soittoasentonsa on luonteva: voi hyvin uskoa, että Jaakko oli parhaina aikoinaan pystyvä soittaja, aivan puheittensa veroinen. – Tämäkin kappale, Suomen valssi, kuului hänen ohjelmistoonsa:
MUSIIKKI/Trad. Suomen valssi (PH, klarinetti)
Oulussa vaikutti kymmeniä vuosia ennen edellisiä pelimanneja, vuodesta 1825 alkaen parinkymmenen vuoden ajan, muuan todellinen kaupunkimusikantti, entinen sotilassoittaja. Hän oli Johan Julin, joka muutti Ouluun Vaasasta. Me tapaamme hänet muutamaa vuotta aikaisemmin Kuopion pataljoonan soittajien joukossa. Kun hän siirtyi 26-vuotiaana Ouluun, sen täytynee merkitä musikantin sopimuskauden täyttymistä ja Julinin päätöstä jättää sotilassoittokunnat. Soitto-oppilaathan saatettiin kiinnittää niihin hyvinkin nuorina, 11-13-vuotiaina kymmenen vuoden sopimuksella armeijaan.
Täällä Yleisradiossa on viime vuosien aikana kuultu suhteellisen usein sävelmiä Julinin nuottikirjasta. Se on nykyisin Pohjois-Pohjanmaan museon hallussa, jonne se saatiin vuonna 1973. Julin on ryhtynyt kirjoittamaan kirjaansa sävelmiä vuonna 1829, ja muutamassa vuodessa hän sai niitä kootuksi 91 kappaletta. Ne edustavat pääasiassa 1800-luvun alkupuolen kaupunkisäätyläisten tanssimusiikkia – valtaosa kirjan sävelmistä on katrilleja. Kirjan musiikki ei ole pelkästään suomalaista: seitsemän sävelmän otsikossa mainitaan, että niitä on tanssittu Tukholmassa vv. 1820-27. Useimmat tukholmalaistansseista ovat valsseja. Mutta Julin on soittanut myös ns. taidemusiikkia. Tältä alalta kirjassa on mm. Weberin, Hummelin, Spontinin ja Auberin sävellyksiä. Osa niistä oli levinnyt harvinaisen nopeasti, muutamassa vuodessa Ouluun saakka – mutta suottahan Oulu ei ollut menestyvä ja kansainvälinen merikaupunki.
Katrillien ja valssien ohessa Oulussa tanssittiin potpureita, ajan tanssisarjoja. Näin soi Erkki Melakosken sovituksena alkupuoli eräästä Julinin kirjan potpurista:
MUSIIKKI: Potpuri Julinin nuottikirjasta
(Yhtye, joht. Erkki Melakoski)
Näiden jo mainittujen klarinetistien lisäksi tunnemme vielä muutamia pelimanneja, jotka olivat joko soittaneet sotilassoittokunnissa tai saaneet muuten virikkeitä musikanteilta. Heitä olivat Porissa 1800-luvun puolivälissä vaikuttanut Josef Caselius, joka oli toiminut klarinetistina Turun rykmentin soittokunnassa. Kun se lakkautettiin vuonna 1830, Caselius muutti Poriin, jossa hän toimi seurakunnan rokottajana, kanttorina ja pidettynä häämuusikkona. Satakunnassa eleli 1800-luvun alkuvuosina Joakim Lax, entinen armeijan soittaja, josta tuli sittemmin hääpelimanni. Seinäjoella 1929 kuollut Aleksander Wigell oli palvellut tavallisena ruotusotamiehenä, vaikka tunnemme hänet sittemmin taitavana klarinetinsoittajana. Vaasan kuuluisassa vuoden 1913 soittokilpailussa hän voitti klarinettisarjan saaden palkinnoksi 30 markkaa rahaa. Wigell eli Vikelli on jäänyt elämään monissa hänestä kerrotuissa jutuissa. Hän oli myös runolle pystyvä mies – hän kirjoitti jopa oman runomuotoisen hautakirjoituksensa:
Kun kuulette mun kuolleeksi
Ja täältä menneeksi.
Niin ottakaa laudan kappale
Ja kirjoittakaa näin:
Täss’ makaa vanha Wigelli
Nyt suurten juontens’ kans’.
Wiel muutakin, ei vaan juomari
Oli elinaikanans’.
Waan eipä tottajukolaut’
Hänen juonens’ enää aut’
Suuri nenä pääs’ kuin sarvi
On jo kuivunut.
Wigellin nimiin pannuista sävelmistä on jäänyt elämään mm. Wigellin polkka.
MUSIIKKI: Trad., sov. Juhani Tiainen: Wigellin polkka (Leikarit-yhtye) 1:40
Moni vanhan polven pelimanni on kertonut, kuinka harvinaista musiikin kuuleminen vielä 1900-luvun alkuvuosina oli. Maalaispitäjissä ei eletty vielä äänilevyn aikaa, eikä radiosta kukaan osannut edes haaveilla. Niinpä pelimannit kulkivatkin korva tarkkana niissä tilaisuuksissa, joissa elävää musiikkia oli kuultavissa: markkinoilla, juhlissa, sotaväen paraateissa. Niistä korvaan saattoi tarttua uusia sävelmiä, uutta musiikkia, jolla saattoi ilahduttaa muita pelimanneja ja tavallisia musiikinnälkäisiä ihmisiä – sekä ennen kaikkea itseään. Näin suomalainen kansanmusiikki imi itseensä vuosisatojen ja -kymmenien kuluessa runsaasti myös sotilasmusiikin sävelmiä. – Seuraavassa niistä muutamia:
Ruotsalaisen Carl Axel Lundvallin hieno marssi tunnetaan nykyisin Kuninkaallisen Södermanlannin rykmentin marssina. Marssia on soitettu myös meillä, ja se on kuulunut sekä sotilassoittokuntien että torvisoittokuntien ohjelmistoon. Meillä siitä on käytetty nimeä Kaarle XII:n marssi. Tämän päivän modernin soittokunnan, Ruotsin armeijan soittokunnan ryhdikäs esitys marssista soi näin:
MUSIIKKI C.A. Lundvall: Södermanlannin rykmentin marssi
proprius PRCD 9045 (The Band of Royal Swedish Army, joht. Mats Janghagen)
Ruotsalainen marssi kiertyi euralaisen viulupelimanni Kustaa Järvisen ohjelmistoon satakuntalaisten torviseitsikoiden tai torvisoittokuntien välityksellä. Hän esitti sitä sekä yksin että poikiensa Olavin ja Oivan kanssa. Kustaa Järviseltä marssi siirtyi myös Euran pelimannien ohjelmistoon:
MUSIIKKI/ Kaarle XII:n marssi (Kustaa, Olavi ja Oiva Järvinen)
Ilmari Krohnin Vanhoja pelimannisävelmiä -kokoelmassa tapaamme sävelmän nro 642, joka on yksi tunnetuimpia ja eniten soitettuja marssejamme. Eri puolilla maata siitä käytetään mm. nimiä Sveaborgs marsch, Napoleonin marssi tai Kaustisella Järvilän Antin marssi. Sotilassoittokuntiemme nykyisinkin käytössä olevassa julkaisussa Suomalaisia marsseja sen nimeksi on merkitty vain ytimekkäästi Suomalainen marssi. Harmonikkataiteilija Maria Kalaniemen levyllä marssi on saanut vakaan tunnelmallisen esityksen – nyt sen nimenä on Napoleon:
MUSIIKKI: Napoleon (Maria Kalaniemi, harmonikka)
Noin 1880-luvusta alkaen pelimanneilla oli tilaisuus kuulla sotilasmusiikkia myös eri puolille maatamme syntyvien torvisoittokuntien ja torviseitsikkojen välityksellä. Näillä oli runsaasti yhteistä ohjelmistoa armeijan soittokuntien kanssa, ja sotilaskapellimestarit johtivat varsin usein näitä siviilikokoonpanoja. Torvisoittokunnat olivat ahkeria esiintyjiä: mm. Porin VPKn soittokunta esiintyi vuonna 1887 yleisölle 121 kertaa ja mainosti opetelleensa 100 uutta tanssikappaletta.
Sotilaiden torviseitsikot soittivat meillä mm. Oulussa 1920-luvulla vuoden 1906 italialais-ranskalaista iskelmää La petite tonkinoise, jonka oli säveltänyt italialainen, sittemmin Pariisiin muuttanut Vincent Scotto. Ensimmäinen levytys sävelmästä ilmestyi jo vuonna 1907. Pariisille, Euroopalle ja maailmalle laulun teki tutuksi ja suosituksi laulajatar Josephine Baker 20-luvulla – tämä levytys on seuraavalta vuosikymmeneltä:
MUSIIKKI Vincent Scotto: La petite tonkinoise (Josephine Baker)
Sacem 7480042
Me tarvitsemme jälleen tarkkakorvaista ja -muistista Kustaa Järvistä. Hän kertoi käyneensä pikkupoikana, ehkä noin 10-vuotiaana isänsä kanssa Porin torilla myymässä silakoita. Siellä oli soittanut arvattavasti italialainen posetiivari, jonka soittokone puhalsi joskus hieman onnahdelleen juuri saman La petite tonkinoisen. Kustaa risti sen heti Posetiivarin tyyskäksi, ja sävelmä jäi vuosikymmeniksi hänen ohjelmistoonsa. Kustaa Järvinen oli syntynyt vuonna 1897, joten Tonkinoise oli ladattu todella nopeasti syntymisensä jälkeen posetiiviin, ja nopeasti sen soittaja oli ulottanut matkansa myös kaukaiseen Suomeen.
MUSIIKKI Vincent Scotto: La petite tonkinoise/Posetiivarin tyyskä (Kustaa Järvinen)
Mutta musiikki saattoi siirtyä myös toiseen suuntaan, kansansoittajalta sotilasmusiikkiin. 1800-luvun esimerkki tästä on Narvan marssi, joka Ruotsissa osoitettiin jo runsaat sata vuotta sitten irlantilaiseksi kansansävelmäksi. Meillä varsinkin Heikki Klemetti yritti väsymättä saada suomalaisia kansanmarsseja sotilassoittajien ohjelmistoon, tosin hieman huonolla menestyksellä. Tähän hänellä oli mainio tilaisuus mm. ystävänsä Aleksei Apostolin sekä muiden armeijan sotilaskapellimestareitten avulla. “Suomalaisia marsseja” -kokoelmassa on seitsemän Heikki Klemetin kansanmarssimukaelmaa. Niistä tunnetuin on Oi kallis Suomenmaa, joka varsinkin sotavuosien aikana soi tuhannet kerrat sankarihaudoilla, sekä soitettuna että Klemetin omin sanoin laulettuna. Kansakoulunopettaja K.W. Hanell oli lähettänyt tämän vanhan häämarssin SKS:lle jo 1870-luvulla, ja Klemetti pystyi muutaman tahdin muutoksella luomaan siitä vakuuttavan surumarssin. – Kuulemme marssin ensin alkuperäisessä asussaan ja sitten Klemetin versiona:
Hanellin muistiinmerkitsemä häämarssi (PH, klarinetti)
Klemetti: Oi kallis Suomenmaa
Me aloitimme Porilaisten marssista, tuosta suomalaisten sotilasmarssien suuresta arvoituksesta, ja siihen vielä lopuksi palaamme. Palaamme helmikuun 19. päivään vuonna 1936. Maisteri AO Väisänen, Kalevalaseuran sihteeri ja Yleisradion kansanmusiikin asiantuntija oli sinä päivänä erittäin hyvällä tuulella. Hän oli pyytänyt ohjelmaansa Puolituntia kansanmusiikkia viulupelimanni Friiti Ojalan Kaustiselta, ja hän tiesi, että hänellä oli kuuntelijoilleen jotakin erikoista tarjottavaa. Se oli kaustislainen versio Porilaisten marssista, jonka Friiti Ojala oli oppinut Viljami Jylhältä, Konsta Jylhän isältä.
AO Väisänen kertoi ohjelmassaan marssin vaiheista ja siitä, kuinka se oli siirtynyt sotilassoittajilta kansanmusiikkiin. Sitä oli soitettu eri puolilla maata häitten päättäjäismarssina. Pelimannit arvostivat kovin tätä sävelmää, jota myös herrasväen tilaisuuksissa esitettiin. Väisänen julkaisi tarkan nuotinnoksen Friiti Ojalan soitosta Musiikkitieto-lehdessä ja päätti lyhyen kertomuksensa marssista seuraavaan mainokseen:
– Luulisin nuottinäytteemme, joka antaa hyvän käsityksen kansansoittajain muuntelutaidosta, kelpaavan eriskummaisuutena viuluniekkojemme kotoiseen soolo-ohjelmistoon.
On se kelvannut – muunakin kuin pelkkänä eriskummaisuutena. Ja täsmälleen näin Friiti Ojala marssin soitti helmikuussa 1936. Yleisradio oli hankkinut kahta vuotta aikaisemmin modernin levyleikkurin, jolla ohjelmaa pystyttiin taltioimaan ns. pikalevylle – tätä tekniikan ihmettä voimme kiittää esityksen säilymisestä:
MUSIIKKI/ Trad. Porilaisten marssi (Friiti Ojala, viulu)
YLEn arkistoäänitys vuodelta 1936
